Pikkuveikkani on ruvennut mahdottomaksi vilperiksi. Maanantaiaamuna se lähti jäljittämään mua ja Ristoa (käymme siis erillisillä aamu-ulkoiluilla) ja jätti Anskun kotipihan tietämille ihmettelemään, että lähtiskö veikan perään vai Ristoa ja mua vastaan. Kun mä ja Risto saavuttiin takas kotitielle, päätettiin jakautua: mä ja Ansku metsän kautta veikkaa jäljittämään ja Risto tietä pitkin veikkaa vastaan. Ei ehditty paria askelta enempää ottaa, kun pikku-D tupsahti paikalle. Oli jäljittänyt meitä koko lenkin verran, metsän läpi tielle ja tietä myöten takaisin kotiin. Sen jälkeen ollaan oltu tarkempana ulkoiluaikojen suhteen: jos lähdetään yhtä aikaa (mutta eri suuntiin), joutuu Dumlekin hihnaan.

Tänään ulkoilivat ensin Ansku ja Dumle pikaisesti, sitten minä ja Risto taas sen saman metsänläpitiellejasitäpitkinkotiin-lenkin. Myöhemmin Ansku lähti vielä käyttämään Dumlea pikaisesti pihalla ja mä ja Risto jäätiin kotiin odottelemaan. Sinne oli Dumle häipynyt metsään nenä maassa pitkin mun ja Riston jälkiä. Ihan täysiä. Ansku haki mut hätiin. Tajusin heti, mistä on kyse, ja heti kun mut päästettiin hihnasta, pistin nenän maahan ja lähdin kovaa vauhtia etsimään pikkuveikkaa. Sieltähän se löytyi jonkun matkan päästä metsästä ja toin sen sitten takaisin Anskun luokse.